Ja koitti Suomi-koulun kuolinhetki

Aloitan tunnustuksella. Olen suhtautunut osallistavaan strategiantekoon hiukan nuivasti.

Strategia on vaihtoehtojen luomista ja niistä valitsemista. Vaihtoehtoja voi luoda joukosta yhteisöllisesti vaihtoehtoja etsien ja vaihtoehdon valinnankin voi tehdä demokraattisesti. Tuskin näin syntynyt valinta on kovin erilainen ja sitoutumien valintaankin voi jäädä löyhäksi. 

Strategian valintaan puolestaan liittyy vastuu. Voi olla, että päätös osoittautuu virheelliseksi ja huonoksi. Tehtyjen päätösten seurauksena yritys tai yhteisö voi ajautuu vaikeuksiin ja kriiseihin. Kuka kantaa vastuun päätösten seurauksista?

Myönnän myös, että olen pitänyt strategista-ajattelua lahjakkaiden etuoikeutena. Niiden, jotka kykenevät näkemään tulevaisuuden hämärään, viestimään näkemäänsä, saamaan joukot vakuuttuneiksi ja tekemään näiden pohjalta niitä tulevaisuuden kannalta oikeaksi osoittautuvia valintoja.

Strateginen ajattelu on myös orientaatiokysymys. Haluatko kantaa kenraalin murheita? Haluatko ajatella kansakunnan kohtaloa? Vai onko huomiosi arjessa, läheistesi hyvinvoinnissa ja toimeentulossa. Jälkimmäinen ei ole ollenkaan huonompi valinta.

Kävin katsomassa elokuvan Lumotut. Elokuva sijoittui Yhdysvaltain sisällissodan äärimmäisen vaikeisiin olosuhteisiin. Muutama etelävaltion koulutyttö oli johtajaopettajattaren kanssa jäänyt eristyksiin ja jatkoi sisäoppilaitosarkea parhaalla mahdollisella tavalla sodan keskellä. Eräänä päivänä he löysivät metsästä pahasti havoittuneen pohjoisvaltioiden sotilaan. He hoivasivat hänet terveeksi ja lumoutuivat taloon tullleesta miehestä.

Monien käänteiden jälkeen tilanne ajautui vaikeaksi. Koitti hetki päästä Johnista eroon. Johtajaopettajatar alusti osallistavan keskustelun lyhyesti. ”John on ongelma. Mitä voisimme tehdä?” Pienen pohdinnan jälkeen seitsemänvuotias vastasi: ”John tykkää sienistä”. Yksitoistavuotta täyttänyt tyttö jatkoi ja kertoi tuntevansa sienet. Illalla tarjolla oli sieniruokaa, Johnin erityisherkkua. Johnin kohtalo oli sinetöity. 

Mielestäni tämä on vallan loistava esimerkki yhteisöllisestä osallistavasta ja toimeenpanevasta strategisesta prosessista. Suorastaan kylmäävä esimerkki sitoutumisen voimasta ja merkityksestä. Seitsemän- ja yksitoistavuotiaat ottivat kantaakseen vastuun murhasta.

Toisaalta, elokuvaa tarkemmin pohtien,  voi väittää, että Johnin kohtalo oli ilmeinen. Kysymys oli vain siitä kykenevätkö asianosaiset toimeenpanoon ja mikä on valittu toteutustapa. 

Suomalaisille kännykkä on erityisen tärkeä. Olemmehan kännykkäkansaa, suorastaan synnytimme Nokian johdolla maailmalle kännykät. Olemme kännykkäimperialisteja. Valloitimme maailman kännyköillä.

Olemme ylpeitä myös koulujärjestelmästämme. Uskomme sen myös valloittavan maailman. Tosin koulutusviennistä ei ole oikein saatu näyttöjä.

Nyt kännykkään on saatavissa myös koulu. Ei tarvi kuin ladata kännykkään EDX applikaatio, niin maailman parhaimmat yliopistot ovat kännykässä: MIT, Harvard, Stanford. 

Hetki on koittanut. Tartummeko toimintaan? Ymmärrämmekö digitaalisuuden haasteen? Kykeneekö suomalainen koulutusjärjestelmä uudistumaan? 

Olen seurannut digivision syntyprosesseja, niin yksittäisissä korkeakouluissa kuin myös valtakunnan tasolla. Vastaus viimeiseen kysymykseen on: Ei!, Emme halua!, On se niin äärimmäisen vaikeata!, Pitääkö kaikki kyseenalaistaa, rakenteetkin?,,,  Jos on pakko! Ehkä, ehkä, ehkä sittenkin pitää yrittää.

Muutos ei koskaan ole helppoa. Ei nytkään.