Kaupallisuus – yliopistomaailman tabu

Suomi täyttää 100-vuotta. Yksi 100 vuotisen historiamme parhaimpia keksintöjä on kirjastolaitos. Myös oman korkeakouluni Laurean kirjasto on erinomainen ja henkilöstö palveluhaluinen. Ennen Joulua, kun kävin kirjastossa, käteeni tyrkättiin Brynjolfssonin tuore kirja The second Machine Age toteamuksella, että tämä saattaisi minua kiinnostaa. Täytyy näin jälkikäteen, insinöörin kieltä käyttäen, todeta, että suosittelualgoritmi oli vallan erinomaisessa kunnossa. Kiitän palvelusta.

Kirjasto on merkillinen keksintö. Voin kuvitella kulkevani kirjastossa hitaasti kirjasta kirjaan ja hyllystä hyllyyn. Tämä maksoi 20 Euroa, tuo 100 Euroa ja tässä hyllyssä on kiinni 1000 Euroa ja tässä kirjastossa 20 000 Euroa. Tämän kaiken näkee ja voi fyysisesti aistia. 

Kun kirjastoihmisiä sitten hiukan jututtaa, paljastuu, että rahaa käytetään myös tietokantoihin. Paljastuu myös, että kirjastolla on hyvin paljon tietoa myös siitä, miten kirjoja käytetään. Tiedossa on lainausmäärät, jonojen pituudet ja myös se kuka ei ole palauttanut kirjoja kirjastoon ajoissa. Kirjastoon voi saada porttikiellon tai ainakin lainauskiellon, jos sakkoja on liikaa maksamatta. 

Oman kirjastoni henkilökunta tietää myös mikä on se kirja, jonka minä olen pyytänyt kirjaston hankkimaan ja jota kukaan muu ei ole koskaan käynyt lainaamassa (ehkä tilanne on sitten viime kerran muuttunut). Kirjan nimi on Microeconomics ja sen on kirjoittanut Hal Varian. Myönnän, että sisältö on vaikealukuista, mutta Varian on uuden talouden vahvoja voimia, taloustieteen proffa (https://en.wikipedia.org/wiki/Hal_Varian) , joka on työskennellyt myös Googlen avainhenkilönä.  Suosittelen kirjaa luettavaksi.

Kirjasto on siitä ihmeellinen, että sen pyörittäminen vaatii rahaa, mutta kaiken sieltä saa ilmaiseksi lainaksi. Ihan jokaiseen Suomen kirjastoon ei taida päästä kadunkulkija ilmaiseksi lainaamaan, mutta olen itse käynyt lainaamassa esim. Aalto yliopiston ja eduskunnan kirjastoista.

Yllättäen kirjasto muistuttaakin hämmästyttävän paljon nykyaikaisia nettiaikakauden yrityksiä. Google, Facebook, Twitter jne. ovat käyttäjilleen ilmaisia samaan tapaan kuin kirjastommekin. Linkedin, SurveyMonkey yms tarjoavat palvelun perusversion ilmaiseksi ja hakevat tulovirtaa tarjoamalla kiinteätä kuukausimaksua vastaan parempaa palvelua ja lisäarvopalveluja. Spotify ja Netflix toimivat samalla liiketoimintalogiikalla. Nykyaikaisia nettiaikakauden yrityksiä ja kirjastoa yhdistää yllättäen myös se, että molemmilla on paljon tietoa käyttäjistä. Kirjasto on iät ajat hyödyntänyt big dataa. Kirjasto on tainnut tietää jopa sata vuotta, mistä minä (ja edeltävät sukupolveni) olen kirjani käynyt lainaamassa. Kirjasto lienee yksi paikkatiedon ensimmäisiä hyödyntäjiä.

Kirjasto on vähitellen siirtymässä digiaikaan ja yhä useampi teos löytyy sähköisessä muodossa. Tämä muutos, joka usein digitalisaatioksi ymmärretään, ei ehkä ole kirjastolle kuitenkaan niin suuri. Kirjaston liiketoimintamalli on kunnossa ja kirjaston toiminta perustuu valtavaan tietomäärään. Ei siis tietoon, mitä kirjoissa on vaan tietoon kuka, missä ja kuinka usein niitä käyttää, siis tietoon käyttäjistä.

Kirjaston erottaa Facebookista, Linkedinistä, Spotifyista itse asiassa vain yksi keskeinen asia. Nykyaikainen nettitalouden yritys ei saa rahaansa valtiolta tai kunnalta verorahojen kautta vaan joko suoraan tai välillisesti käyttäjältä. Facebook, Google ym ovat tästä näkökulmasta katsoen ulkoistaneet valtion ja kuntien roolin tarpeettomana.

Kirjaston liiketoimintamallista ei ole sataan vuoteen tarvinnut puhua. Sama on koskenut myös suomalaista yliopistoa. Nyt elämme aikakautta, jolloin on puhuttava myös yhteiskunnan keskeisten instituutioiden liiketoimintamalleista. Liiketoimintamallista puhuminen on ollut tabu myös yliopistomme yhteydessä. Näin ei enää voi olla.

Suomalainen yliopistomaailma kohtaa kaksi paradigmamuutosta yhtä aikaa: digitaalisuuden ja kaupallisuuden. Digiloikassa on toistaiseksi surkeasti epäonnistuttu. Kaupallisuudesta kieltäydytään puhumasta. Maailman muutokselle ei 100-vuotias Suomi, ei suomalainen yliopistolaitos eikä suomalainen "korpisoturi" voi mitään. Nyt on muutoksen aika.

Olisihan se kiva, että opettajana tietäisin ja näkisin, mitä kirjoja opiskelijani ovat lukeneet. Lainaaminen ei tosin takaa, että kirja on ymmärretty tai edes luettu. Verkkokurssin avulla voin opettaa yksittäisen asian ja myös testata, onko opiskelija kyseisen asian omaksunut. Verkkokurssiteknologian avulla näen kuinka moni videoistani on avattu, kuka on ne avannut ja jopa kuinka pitkään niitä on katsottu. Voin tehdä jopa tentin verkossa ja viime kädessä, jos niin haluan, kutsua opiskelijat fyysiseen saliin ja silmällä valvoa, että heidän suorituksensa on aidosti itsenäinen. Teknologia kehittyy tällä hetkellä voimakkaasti. Erityisesti odotan verkkokurssiteknologian standardoinnin kehittyvän.

Ehkä muutaman vuoden kuluttua voin vierailla myös kotimaisen yliopiston tai ammattikorkeakoulun virtuaalikirjastossa, jossa muiden maailman verkkokurssien rinnalla on myös oma nettitalouden verkkokurssini. Kirjojen tapaan korkeakoulut ymmärtävät maksaa toisilleen näistä verkkokursseista ja niiden käytöstä. Kaupallisuus olisi ainakin tässä muodossa hiipinyt suomalaiseen korkeakoulukenttään.

Minun opettajatuloni muodostuisivat siitä, että edustan jotain instituutiota (kiinteä kuukausipalkka), kurssini klikkausmääristä ja siitä, että kiertelen maailmalla tuomassa lisäarvoa ja opettamassa luokassa. Opettajan palkkani ei välttämättä olisi sama kuin vierustoverini. Aina sitä voi kuitenkin haaveilla paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta tulevaisuudesta?